HOME | DD

Description
    SO TOTALLY NOT BLISS!!!

   Pieni poika istui puussa ja ajatteli.
Hän ei ollut mitenkään silmiinpistävän erilainen lapsi, ehkä ikäistään hivenen pienempi ja ruipelompi, mutta sitä nyt hädin tuskin huomasi. Hänen hiuksensa olivat maantienväriset ja ihonsa ulkoleikeissä ruskettunut, pari hassua pisamaakin löytyi.. Hänen silmänsä olivat harmaat. Eivät teräksen- tai jäisenharmaat, eivät sumunharmaat, eivät edes vedenharmaat.
Ne olivat vain harmaat.
Tavallisen, mitäänsanomattoman harmaat.
   Hän ei ollut myöskään mikään epätavallisen älykäs lapsi. Koulussa hän pärjäsi hyvin ainoastaan liikunnassa: muissa aineissa hän reputtaisi heti, elleivät hänen vanhempansa ja luokkatoverinsa auttaisi jatkuvasti. Ajatteleminen puissa ylipäänsä ei kuulunut hänen harrastuksiinsa, hän leikki mieluummin toveriensa kanssa.
   Mutta nyt oli sattunut niin, että isä ja äiti olivat joutuneet velkakierteeseen lainattuaan rahaa eräältä gangsterijoukolta, joka nyt halusi rahansa takaisin ainakin kaksinkertaisina. He uhkasivat satuttaa häntä (poikaa), jos jompikumpi kertoisi poliisille, ja olivat myös ilmoittaneet myyvänsä hänet jonkun rikkaan kaupunkilaisen orjaksi elleivät rahat olleet heidän käsissään kuun loppuun mennessä.
Vanhemmat olivat pelänneet niin, että ottivat kumpainenkin kaksi työtä eivätkä nukkuneet tai syöneet paljoa. He olivat pyytäneet naapureita tarkkailemaan heidän taloaan ”tulijoiden” varalta ja olivat käskeneet poikaansa pysymään sisällä, avaamatta ovia muille kuin tutuille.
– Beeeennnyyy!
Poika katsoi alas.
Vanhan puun yhdellä ylöstörröttävällä, paksulla juurella seisoi tyttö.
– Gwennie.
Tyttö hymyili ja kiipesi ketterästi pojan vierelle.
– Benny voi jo paremmin?
– Joo.
– Et oo ollu koulussa viimeaikoina. Oliko sulla nuha tai jotain…?
- …
– Benny…
- … joo, jotain sinnepäin.
   Miten selittää tilanne? Miten hän voisi sanoa vanhempiensa joutuneen kiristyksen kohteeksi? Kuinka hän kertoisi vanhempiensa pelkäävän niin, että he olivat linnoittaneet talon? Miten kertoa, että nytkin hän oli karannut kotoa?
   Vaikka turhaa kai sitä oli sanoa. Koko lähiö tiesi jo. Kukaan ei vain sanonut mitään.
     Näistä asioista ei puhuta, oli äiti selittänyt.
Sitä ollaan kuin asiaa ei olisi tai että se on vain satua tai pahaa unta.
Heti kun joku puhuu asiasta, siitä tulee totta.
   Gwenniekin tiesi. Hän oli mennyt hiljaiseksi ja tuijotti parhaillaan poispäin, joten Benny käytti tilaisuutta hyväkseen ja katseli häntä.
Gwennie oli nätti. Niin lähiön mummot väittivät. Hänellä oli tuuheat, taipuisat, kastanjanruskeat hiukset jotka kihartuivat hiukan latvoista. Hän ei juossut ulkona niin paljon kuin pojat, joten hänen ihonsa oli edelleen posliininvaalea. Hänellä oli suuret, suklaanruskeat silmät ja pitkät, mustat ripset. Hänen pienen, hiukan pystyn nenänsä varressa ei ollut yhtään pisamaa ja hänen huulensa olivat luonnostaan punaiset.
Gwennie oli hyvä koulussakin. Opettajat kehuivat aina hänen kaunokirjoitustaan ja matikkataitojaan. Hänen vaikutusvaltaiset vanhempansa olivat vammojen ja arpien pelossa anoneet hänelle vapautuksen liikunnasta, joten hän vain kävi lenkeillä avustajan johdolla. Ei hän olisi tarvinnut avustajaa, mutta hänen vanhempansa pelkäsivät jonkun ryöstävän heidän tyttärensä.
Gwennien perhekin oli rikas. Hän sai aina mitä halusi. He elivät lähiön suurimmassa kartanossa, jonka Gwennien isä oli varta vasten heille rakennuttanut. Hyvä siis, että tyttö oli fiksu ja hyväsydäminen, ettei hänestä ihan hemmoteltua tullut.
Gwennien isä työskenteli suuren firman johtoportaassa, oli Johnny kerran kertonut. Benny oli nyökännyt ymmärtäväisen näköisenä, vaikkei ollut tajunnut mitään.
Se, kuinka Gwennie jaksoi edelleen viettää aikaansa Bennyn seurassa ihmetytti poikaa itseään suuresti.
   Tyttö näytti huomanneen tuijotuksen.
– Niin?
Benny punastui ja katsoi poispäin.
– E-e-e-e-ei mitään!
– Oh… okei.

Ja sitten oli hiljaista.

   He olivat hankkiutuneet alas puusta nähdessään häslinkiä asutuksen suunnalla. Heidän juostessaan lähemmäs tapahtumia joku riensi heitä vastaan.
– Benny! Gwennie!
Benny tunsi hänet.
– Tommy! Mitä tapahtui?
Tommy pysähtyi huohottaen heidän eteensä.
– Nokun- haa-h – muu-muukalaisia- HUOH- pahiksetahdisteleeniitä!
– Jaa KUINKA?
Tommy näytti hiukan ärtyneeltä joutuessaan vääntämään jutun rautalangasta.
– Pahikset. Ahdistelee. Muukalaisia!
   ’Muukalainen’ oli yleisnimitys kaikille henkilöille, jotka eivät eläneet lähiössä ja joita kukaan ei tunnistanut. ’Pahisten’ merkitys taas oli rajatumpi: Bennylle ah-niin-tutut gangsterit.
   Selkokielelle käännettynä: paikallinen wannabe-rikollisliiga oli tällä kertaa ottanut silmätikukseen turistiryhmän.
– Sielt’ on evakuoitu kaikki, saattaa tulla ammuskelu! Meen kattoon, tuuttekste?
Benny katsahti huolestuneena Gwennietä.
Totta kai Benny halusi mennä! Jokaisen pienen pojan suuri unelma on nähdä elämää suuremmat aseet ja niiden suuriegoiset, -eleiset ja -suiset käyttäjät toiminnassa. Hän oli vain huolissaan Gwenniestä. Hän ei voisi ammuskelu-uhan takia mennä kotiinsa, mutta ei häntä uskaltanut tähänkään jättää, eivätkä ammuskelutilanteet sovi tytöille.
Gwennie huomasi vilkuilun ja mulkaisi temperamenttisesti takaisin.
– Totta kai me tullaan! Vai pelottaako Bennyä?
– Mi-mi-MITÄ? Ja hevonsonnat! Tosimies ei pauketta pelkää! Mennään!

– Tahtoo kotiin, vinkui Benny enimmäkseen itselleen toisten kiinnittäessä huomionsa tilanteeseen edessään. Kolmikko oli vältellyt aikuisia ja onnistui kuin onnistuikin pääsemään täydelliselle tarkkailupaikalle. Valitettavasti - vai pitäisikö sanoa onneksi?- sopivaan tarkkailukohtaan mahtui vain kaksi henkeä. Niinpä päätettiin ottaa vuorot. Aluksi Bennyn ja Thomasin oli tarkoitus katsoa ensin, mutta Gwennie onnistui jotenkin suostuttelemaan Bennyn lahjoittamaan vuoronsa hänelle.
Niinpä nyt seinänurkkauksen takaa kurkistivat kastanjanruskea ja vaalea pää.
   Mitään ei ollut vielä tapahtunut. Laukauksia ei oltu vaihdettu. Kirosanoja ei ollut lentänyt.
Itse asiassa tämä oli aika tylsää.
Kuinka innoissaan he olisivatkaan olleet jos he olisivat olleet tarpeeksi lähellä kuullakseen lyhyen sananvaihdon.

   Gangsterit olivat ihmeissään. Joitakin tunteja sitten muukalaiset olivat ensi kertaa astuneet tämän pienen, nimettömän lähiön kamaralle ja heti ensi töikseen he olivat etsiytyneet Mediopoliksen poliisin – MP – länsihaaran tiedotustoimiston pakeille.
No, toimisto oli ehkä väärä sana kuvaamaan pientä, kadunvarressa nököttävää kopperoa.
Mutta asiaan.
Tiedotustoimistoja oli jokaisella sivistyneellä kaupungilla, kylällä ja lähiöllä. Ne olivat paikkoja, joista löytyivät kuulutusvälineet hätätilanteita varten.
Niihin lähetettiin myös paikallinen etsintäkuulutuslista, 'Musta Lista' paikalle mahdollisesti – todennäköisesti – eksyviä palkkionmetsästäjiä varten.
Pari tiedottajaa oli lorvinut toimiston läheisyydessä noiden muukalaisten saapuessa paikalle ja he olivat huomanneet, kuinka yksi heistä oli kumartunut toimiston ikkunan puheluukun puoleen. Hetken päästä kolme liuskaa sisältävä ’Musta Lista’ oli ojennettu ikkunan alaraosta.
Tiedottajat olivat laittaneet verkoston käyntiin tuoreella informaatiolla, ja nyt, joitakin tunteja myöhemmin, gangsterit olivat kerääntyneet heidän majapaikkansa luo, kaikki innosta kihisten.
   He halusivat olla pelätty, halki maan tunnettu rikollisorganisaatio.
Ensimmäinen askel olisi parin mahdollisimman ’katutunnetun’ henkilön nirhaaminen maineen vuoksi.
Ja nämä vasta saapuneet perslävet olivat juuri sitä mitä tarvittiin.
Nämä kusipäät olivat palkkionmetsästäjiä.

   Yksi gangstereista oli jysäyttänyt ovea pari kertaa. Joku oli raottanut sitä, ja ovenraosta oli käyty sananvaihto, jonka aikana lapset olivat asettautuneet nurkan taakse. Aluksi tilanne näytti jäävän tylsän keskustelun tasolle – olisivatpa he vain olleet tarpeeksi lähellä kuullakseen! – mutta sitten, juuri kun he olivat menettäneet toivonsa toiminnasta, ovi aukeni kunnolla ja kolme muukalaista astui ulos.
Itämaiselta näyttävä nuorimies, jonka hiukset ja silmät olivat pikimustat (itse asiassa hänen silmänsä olivat tummanruskeat, koska täysin mustia silmiä ei olekaan, mutta eiväthän he sitä tienneet) ja jonka kasvonpiirteitä olisi voinut kuvata sanalla ’suloinen’.
Lihaksikas, kirkkaanvihreillä silmillä varustettu punatukkainen nuorukainen, joka oli selkeästi viettänyt runsaasti aikaa auringossa.
Pelottavan vaaleat, lähes valkoiset hiukset omaava tyttö, jonka silmät olivat niin haaleansiniset, että kaukaa katsottuna hänen iiriksillään ei näyttänyt olevan väriä lainkaan, vain valkoista silmämunaa ja viiltävästi tuijottavaa pupillia koko okulaari.
   Jälleen seurasi sananvaihtoa. Lapset höristelivät korviaan kuullakseen paremmin.
Ensin itämainen yritti ilmeisesti, ystävällisen hymyn kera, puhua gangsterit ympäri, mutta nämä vain tuhahtelivat ja örvelsivät jotain päälle. Poika joutui perääntymään.
Seuraavaksi yritti tyttö, pokkansa pitäen, vakavalla ilmeellä, yhtä laihoin tuloksin.
   Seuraavaksi punatukka. Koska itämaisen ystävällinen suostuttelu ja vaalean neidon kylmällä logiikalla varustettu taivuttelu ei tehonnut, oli aika turvautua viimeiseen väkivallattomaan keinoon.
Hän asettui tukevasti seisomaan, veti hiukan henkeä ja karjahti sitten sellaisella äänensävyllä, että lähitalojen ikkunat helisivät:
– JÄTKÄT ON TIELLÄ HÄIRITSEMÄSSÄ! EDESTÄ!! NYT!!!
   Se sävähdytti heidän ympärilleen kerääntyneet yhdeksän wannabe-gangsteria hiljaiseksi.
Huonompi juttu.
– MITÄ SÄ SAATANA SELITÄT?!?
Seurasi huutokeskustelua, jonka aikana punatukka yritti säikäyttää gangsterit pakosalle silkan äänensävyn ja itsevarmuuden voimalla. Tämä ei kuitenkaan tehonnut, ja yksi uhkaajista otti aseen esille ja tähtäsi tyttöön.
   Sen jälkeen kaikki tapahtui hyvin nopeasti.

   – No, kannattiko ryhtyä uhkailemaan arvoasemassa korkeammalla olevia?
Tyttö oli kyykyssä yhden maahan isketyn gangsterin pääpuolessa, hymyttä, faktaa toteamassa.
Mies örisi hampaista harvennetulla suullaan jotakin ylivoimasta, hän vastasi:
– Meitä oli kolme, kaksi keskenkasvuista, yksi vasta aikuisuuteen astunut, teitä yhdeksän raavasta miestä. Teillä jokaisella oli käsiase, parilla katkaistu haulikko, meillä pari hassua itämaista pitkää tikaria ja tasan yksi pistooli. Te hävisitte oman strategian- ja älynpuutteenne vuoksi.
   Lapset katselivat nurkan takaa kolmea palkkionmetsästäjää, jotka olivat ehtineet kutsua poliisit auttamaan siivoamisessa. Tyttö nousi seisomaan selkeästi tyytymättömänä tulokseen ja veti vyölaukustaan esille ’Mustan Listan’.
– Kenenkään nimeä tai kuvaa ei listasta löydy, eli he ovat niin minimaalinen saalis, ettei meidän olisi kannattanut edes vaivautua.
– Mutta, sisko, itämainen sopersi, he ovat kuulemma uhkailleet ympäristön ihmisiä ja jopa hankkineet velallisia! Minusta tämä oli hyvä teko.
– Me emme kierrä maata tekemässä hyvää, veli. Me olemme palkkionmetsästäjiä, lain luvalla toimivia rikollisia, vain hivenen tavallisen roskasakin yläpuolella.
– Niin, ja se on mahtia!, puuttui punatukka puheeseen.
– Meil’ on virallinen lupa vetää porukkaa turpaan, joissain tapauksis’ jopa tappaa! Eikö muka sytytä?
– Ehkä sinua, sinä olit rikollinen jo ennen tälle alalle siirtymistäsi.
– Onks’ se muka paha?
– Et sinä minusta hullumpi ole…
– VELI!
   Ja he siirtyivät sisälle keskustelemaan omiaan.
Hetken aikaa lapset katsoivat hölmistyneinä ovea, johon oli jäänyt jälkiä yhden gangsterin koputuksesta, sitten poliiseja, jotka siirsivät viimeistäkin verille hakattua miestä paareille, sitten taas ovea. Sitten he lähtivät takaisin koteihinsa.
Vasta puolimatkassa Gwennie tajusi sen kunnolla.
– Tarkottaako tää, et Benny ei oo enää vaarassa?

JATKUUKO?